Huisi
Pamaus

Eräänä päivänä talonmies Järvinen istui mattotelineellä ja huokaili syvään. Joku oli taas sotkenut hiekkalaatikon hiekan pitkin pihaa ja vaatimatonta nurmikkoa. Talonmies Järvinen päätteli, että asialla olisi ollut vähintäänkin Aune, mutta todisteita ei ollut.

Pitserian setä Luigi kurkahti pitserian takaovesta ja huusi talonmies Järvistä syömään keittiöön. Järvinen nousi mattotelineeltä ja asteli pää kumarassa – masentunut kun oli – pitseriaan.

Talonmies Järvinen ei ehtinyt aloittaa edes haarukallista tonnikalapitsaa kun pitserian keittiön ikkunan viereinen ränni alkoi kolista.

– En totu tuohon opettaja Ollikaisen temppuiluun varmaan koskaan, sanoi Järvinen. – Pitääkö sen paukuttaa lusikalla ränni klommille harva se tunti?

– Minusta se ei ole sen kummempaa kuin pitsan tilaamista puhelimella, mutta hirveintä on se, että kun Ollikainen tulee tänne sitä pitsaansa syömään, niin se kääntää sen tötterölle... kukaan ei koskaan saisi sellaista tehdä, vastasi Luigi.

Ei Luigin kiellot auttaneet. Ollikainen nappaa kuuman pitsan käsiinsä, tekee siitä tötterön ja alkaa haukkailemaan reunasta kohtalaisen isoja paloja. Luigi puistelee päätään ja hokee: – En ymmärrä, en ymmärrä.

Samaan aikaan Mirkku ja Pentti tulevat koulusta. Innostavaa ei ole se, että Aune on pihalla ja löytänyt vesiletkun. Vesi suihkuaa vasten Mirkun ja Pentin pläsiä. – Lopeta heti hulttio tai turpasi menee rullalle, yritti Pentti, mutta Aunea ei uhkailtu.

Pitserian ulko-ovi kävi. Sisään astui mustanpuhuva pitkään sadetakkiin pukeutunut mies nimeltä John Tuuba – Luigin serkku, joka toi mukanaan lintuhäkin. Häkissä ei ollut lintua vaan kilpikonna nimeltä Korppu.

– Auuuuuuuu, talonmies Järvisen huuto keskeytti esittelyn. Järvinen oli työntänyt sormensa häkkiin ja kilpikonna oli tarrannut siihen terävällä nokallaan. John Tuuba livahti ovesta ennen kuin kukaan ehti liikahtaa.

Vauhko-Vileeniä jännitti niin paljon, että jakoi vahingossa C-rapun mummon koirankeksimainoslähetyksen diplomipianonsoittajan postiluukusta. Arvokkaan säveltäjä Kasper Häiskän tekemän nelisormisen g-molli-sonaatin flyygelille ja pimpparaudalle Vauhko-Vileeni laitoi C-rapun mummon luukusta.

Ennen kuin hän ehti vahinkoa edes ajattelemaan, kuului mummon postiluukusta rouskutusta. Mummon koira se soitteli sonaatteja hampaillaan.

– Voi, voi, sanoi Vauhko-Vileeni kun tajusi mitä oli tapahtunut. Hän rupesi soittamaan vimmatusti mummon ovikelloa. Koira rupesi haukkumaan ja innostui entisestään repimään nuotteja. Postinkantaja Vileeni istuutui masentuneena portaille.

Hissistä tuli diplomipianonsoittaja Jaakko Kikkarainen, joka heti kyseli odottamansa g-molli sonaatin perään. Postinkantaja Vileeni muuttui ensin punaiseksi, sitten vauhkoontui ja rupesi itkemään sopertelemaan jotain koirasta ja nuoteista väärässä postiluukussa.

Kikkarainen muuttui melkein mustaksi. Hän hoki jotain ainutlaatuisuudesta ja postinkantajan turpaansaannista. Mummo luuli heitä hulluiksi ja luikahti nopeasti ovesta sisään.

– Jos ette heti lähde siitä, niin soitan poliisin, huusi mummo postiluukusta.

Kun kaikille selvisi, että kysymys on nuoteista ja koirankekseistä, hellitti tilanteen kiihkeä jännitys. Sitten C-rapun mummon koira näytti menettäneen itsehillintänsä – ensin se kusautti Vileenin lahkeelle, ja sitten... ripulipieru levähti C-rapun ylimmälle kerrokselle.

Manki lakaisi koulunpihaa ja mietiskeli uusia paininiksejä. Ongelma oli siinä, ettei hän uskaltanut viimeisen selkäsaunansa jälkeen näyttäytyä koulun pihalla – lapset nauroivat hänelle. Kukaan ei tuntunut pelkäävän häntä enää.

– Tämä on liikaa, mutisi Manki itsekseen. Nyt minä teen jotain sellaista, että kaikki taas vapisevat. Lopulta vapaapainijamummo lupasi osallistua näytelmään, jossa Manki päihittäisi hänet – sillä ehdolla, että Manki tarjoaisi hänelle illallisen ravintolassa.

Talonmies Järvinen ei ollut vielä saanut selitettyä mitä oli nähnyt vintin pimeydessä, kun paloauton sireenin ääni alkoi kaikua kadulla. Rapun ovia aukesi ja pihalle asteli kaksi mustaa hahmoa.

– Jäätelöä, huusi silloin Aune ja tarttui vesiruiskuun. Hän kohdisti vesisuihkun molempiin mustiin hahmoihin.

– Mutta siinähän on Pentti ja Mirkku, huutaa kampaamon täti Pehkonen, kun vesi huuhtelee mustaa väriä marsilaisten päältä. Meillä oli Pentin kanssa kinaa siitä, mitä tapahtuu, jos hernekeittoa keittää painekattilassa yli viisi tuntia, selitti Mirkku.

Koko talonväki ja palomiehet olivat niin keskittyneitä kuuntelemaan Mirkkua, etteivät huomanneet, että nukenkokoinen Vihtori Kämäräinen luikki Pammi-koiran takana mahdollisimman huomaamattomana kohti kotiaan.

Varsinainen ongelma olikin edessä: ovi oli kiinni ja lukossa. Portaita laskeutui vielä suurempi uhka, joka huusi: JÄÄTELÖÄ.